Charles Burns: Musta aukko

kansi

Viimeaikoina on ollu niin huono rahatilanne, että sarjistenkin ostaminen on jäänyt aika vähälle. Nyt kuitenkin puolittain heräteostoksena ostin Charles Burnsin (ei sukua Charles Montgomery Burnsille) Musta aukko -sarjakuvaromaanin. Teiniahdistuksen ja pulp-kauhun yhdistelmä kuulosti jokseenkin vastustamattomalta keitokselta. Pienen buyer’s remorsen jälkeen tuo kolme ja puolisataa sivuinen sarjisjärkäle imaisi täysin mukaansa ja jäi lopulta ainakin tämän vuoden vaikuttavimmaksi ja pitkään tajunna perukoille poukkoilemaan jääneeksi teokseksi.

Burnsin reilun kymmenen vuotta sarjakuvalehtensä sivuilla kasaan kerimä tarina sijoittuu 70-luvun Seattleen, jossa paikalliset hylkiöt ja nörtit ovat alkaneet kantaa kummallisia fyysisiä mutaatioita aiheuttavaa virusta. Tarinan keskiössä liikkuvat koko teini-ikänsä raivolla Chris Rhodesiin rakastunut Keith, Chrisiin viruksen tartuttava Rob, sekä eräs seksinnälkäinen hännäkäs tyttö. Rakkauden ehdottomuus, töytäilevät yritykset selvitä elämästä ehjin nahoin (joka voi olla välillä hyvinkin vaikeaa, varsinkin jos satut olemaan jatkuvasti nahkaasi luova mutantti), viina, huumeet ja kömpelö seksi ovat Seattlelaisen nuorison elämän peruspalikoita, joita alkavat ikävällä tavalla sotkea kauhuleffaefektit. Pienoiseksi murhamysteeriksi äityvä juonikudos tuntuukin hieman päälleliimatulta ja turhanpäiväiseltä itse elämänmakuisen tarinan päällä. Varsinkin loppupuolen selittävä takauma tuntuu jo melkein pitkävetäiseltä. Muutoin Burns osaa käyttää takaumia ja etiäisiä varmoin ottein, ja pikkuhiljaa viittausten, unien ja näkyjen kudelma kasvaa hienoksi tarinaksi nuorien unelmien murskaantumisesta ja täyttymisestä. Lähin vertailukohde teokselle on ehkä Daniel Clowesin mahtava Ghost World -teos, joka sekin käsittelee kasvukipuja ja valintoja kevyen surrealismin sävyissä, tosin ei aivan yhtä painostavalla otteella.

Teknisesti Burnsin kerronta kulkee lähes täydellisesti, sanan ja kuvan pyhä liitto kestää ja kulkee niin ylä- kuin alamäissä. Kertojaääni vaihtuu tarpeen mukaan ja kuvallisten efektien käyttö on harkittua ja vähäeleistä, paitsi Burns äityessä surrealistisiin näkyihin. Kuvitus on graafisessa tummanpuhuvuudessa suorastaan silmiähivelevää, ja paljon äkkivilkaisua ilmeikkäämpää. Kaunista viivaa. Kaikenkaikkiaan Mustaa aukkoa ei voi muuta kuin suositella.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Connect with Facebook