Otoksen kuvataiteellisesti paras on ilmiselvästi ‘Nurin’. Sivuilla nähdään suurinpiirtein saman piirrostyylin erilaisia variaatioita, ja lopuksi erittäin kauniisti tehty harmaasävysarjakuva (varmaan tekniikalle löytyy joku tieteellisempi nimi). Sisällöllisesti ‘Nurin’ ei ole yhtä hyvä, sillä se on aika selvästi ns. skene-sarjakuvaa, ja jos ei itse satu kuulumaan skeneen, niin pätkistä jää vähän hölmö fiilis (Takalon skene on tämmöinen punk/elämäntapakapina).. itsekin olen tämäntyylistä tavaraa tehnyt, ja jälkeenpäin kun olen niitä lukenut, niin on tuntunut ihan hyvältä etten ole pannut laajempaan levítykseen; sen verran parin vuoden etäisyys tekeleeseen on paljastanut ne vähän liikaa idiosynkraattiseksi vellonnaksi, joka lopultakaan ei varmaan kykene tavoittamaan kovin monia muita..

Tai tämmöinen tuntuma jäi, noista omista vanhoista, ja samaten näistä Takalon sarjoista. 72-sivuisen vihkon sisältö on pitkälti fiilistelyä selvästi itse koetuista tilanteista, jotka on sitten – siltä näyttää – suht suoraan vain tehty sarjakuvamuotoon. Joskus varmaan toimii, tässä tapauksessa jotenkin ei useinkaan.. myös pahamaineinen metasarjakuva on edustettuna. ***

Takalon luin ensimmäisenä, kun sen kansi oli kaikkein hienoin. Seuraavaksi kävin käsiksi toiseksi hienoimpaan, ja paljastuipa se myös kolmikon toiseksi parhaaksi. ‘Sudenkuoppien käsikirja’ on edelleen ns.

fiilistelysarjakuvaa, mutta jotenkin “universaalimpaa” kuin Takalon skenetyssarjat.. voi skenen ulkopuolinenkin jotenkin samaistua enempi tai jotain. Reichartin vihkossa on 36 sivua, ja on aika tasalaatuista sekä sisällöltään että kuvitukseltaan.. kuvitus ei aina oikein yllä siihen, mihin näkyy yritetyn.. mutta ei se suurempia. ***

Viimekseksi käsittelyyn otetaan itse nidottu monistenippu, ‘Arsenikkiä, veljet’. 16-sivuisen vihkon “selkämykseen” on haaskattu peräti kolme niittiä, ehkäpä tämä yksityiskohta nosti vihkon hinnan yhdestä eurosta yhteen viiteenkymmeneen.. muuten hintaa onkin vähän vaikea perustella.

Samoin kuin ‘Sudenkuopissa’, sisältö ja kuvitus käyvät käsi kädessä, mutta vaan alemmalla tasolla kuin ‘Sudenkuopat’. Sarja on kuin ‘Kiroileva siili’ huonommin piirrettynä: kolmen ruudun strippejä, joissa toistuu kerta kerran jälkeen sama asetelma ja sama vitsi. 26:n stripin joukossa on vain kaksi semmoista, jotka rikkovat kaavan (ja hyvä niin!).. se on kumminkin liian vähän. Pari-kolme sivua tätä kamaa ja kaavaa olisi ollut vielä ok, kipuraja meneekin sitten suurinpiirtein siinä.*

Kansilehtien kuvien jälkeen on oheen pantu Takalon vihkosta kolme ruutua, Sudenkuopista sekä Arsenikistä yksi.

(Harhan lehteä muuten oli mennyt 2kpl, ja Ullakon ukko osti sisään loput kolmekin. Pisteet meille!)

Selatessani tarjontaa tein sellaisen yleishavainnon, että halvan-kökköiset supersankariparodialehdet ovat aika yleinen aihe tarjolla olevassa valikoimassa; piirroslaatu vaihtelee halvan-kökköisestä hyvälaatuiseen, mutta itseironia ei välttämättä riitä pelastamaan näitä juttuja lopulliselta tuomiolta. Esimerkiksi, jos halutaan piirtää ns. realistista jälkeä, villeine vauhtiasentoineen jne., niin kyllä kandeisi kerta jos toinenkin miettiä, riittääkö taidot tosiaan siihen.

Toinen näemmä yleinen teema on absurdi tajunnanvirta, josta en oikein enää jaksa perustaa.. joskus nuorempana tällaisen tekemiseen on epäilemättä syyllistynyt itsekin, mutta enää ei viitsi edes hymähtää metasarjakuvalle, marvel-parodialle ja joka ruudussa esiintyville”yllättäville käänteille”.

Satsi koostuu seuraavista: Mari Ahokoivun ‘Piirrä jotain muuta’ (2007), Petteri Tikkasen ‘Patto 6′ (2007), Eri esittäjien ‘Pieni seikkailukirja 2′ (2000), ja “Maken & Veskun” ‘Violence man’ (julkaisuvuosi tuntematon).

Ahokoivulta en laita kuvia, kun niitä voi käydä katsomassa osoitteessa www.ahokoivu.net. ‘Piirrä jotain muuta’ sisältää kivalla piirrosjäljellä toteutettua fiilistelysarjakuvaa, ja luulenkin, että ensi kerralla kun käyn Ullakolla, ostan lisää Ahokoivua.. ‘Piirrä jotain muuta’ on tämän satsin paras. ****

Toiseksi paras on Tikkasen ‘Patto 6′ – jos ei muuten, niin Tikkasen erittäin miellyttävän piirrostyylin vuoksi. (Tikkanenhan on parhaiten tunnettu kai Kanerva- sarjakuvastaan.) Siitä huolimatta, että ‘Patto’ sisältää sinänsä tylsää metasarjakuvaa, jossa tekijä luotaa kaksoinolentonsa kanssa edellisen Patto-lehden menekkiä, nousee ‘Patto 6′ satsin toiseksi parhaaksi. Lehden keskiaukeaman taideliitettä, joka sisältää monistettuja lehtileikkeitä eri lehdistä jotka käsittelevät paikallista veistosjupakkaa, en viitsinyt vielä lukea. ***

Lukuisista supersankariparodioista – pakko ottaa näyte tästäkin porukasta – poimin mukaani ‘Violence Manin’, josta näkyi ilmestyneen useampikin numero. En tosin tiedä kantaako aihe monen numeron verran, en usko että viitsin tarkistaa. ‘Violence Manin’ valitsin, koska muut ehdokkaat tästä genrestä näyttivät joko suttuisilta, tai tarinat liian pitkiltä. (Tai, jos oli kyse siitä, että joku tekee vakavaa supersankarisarjakuvaa, niin se kiinnostaa vielä vähemmän!)

‘Violence Man’ osoittautui sikäli yllätykseksi, että se olikin ihan hyvä..! Piirrosjälki mukavaa, ja vitsitkin hauskoja. Mutta kuten sanottua, luulen että aihepiiri on aika nopeasti kaluttu loppuun, eikä arvosanaa ainakaan paranna pahkasikatyyliin “lukijapalstalle” itsekirjoitetut “lukijakirjeet” ja niihin näsäviisaat vastaukset. ***

Satsin heikoin ilmestys on eri kynäilijöitten (mukana mm. Jyrki Heikkinen ja P.A. Manninen) ‘Pieni seikkailukirja 2′, jossa esiintyy suuri osa omakustannesarjakuvan niistä piirteistä, joista en pidä. Piirrosjälki on suurimmaksi osaksi hyvää, mutta yksikään tarina ei kiinnosta. Ehkä se johtuu siitä, etten kyennyt löytämään mistään mitään pointtia, vaikka ilmeisesti tarkoitus oli tehdä jonkinlaista parodiaa Indiana Jones -tyylisistä seikkailijoista ja populaarikulttuurista ylipäätään. *

Ohessa vielä otoksia annoksen sarjoista. Jostain syystä tekstien ja kuvien yhteispeli ei näytä hyvältä, mutta välttänee.

Vasemmalla ylhäältä alas:

Jarno Latva-Nikkola: Charlos, tuo komea mies, seikkailee yöntasaajalla. (Pieni seikkailukirja 2.)

Jyrki Heikkinen: Charlos ja Tohtori Spockin Aa aa -kone. (Pieni seikkailukirja 2.)

Violence Man ja syövyttäjän käräjät.

Petteri Tikkanen: Sarjisfestarit 2006 tuli ja meni!

Sunnuntain Heilistä löytyi Harha-aiheinen sarjakuva. Aivan kuin sarjakuvataiteilija Morero olisi äkännyt jotain oleellista todellisuuden luonteesta…

linkki

• Tuupovaaran Nuorisotalolla, 10-18 v

• Kantakaupungista kuljetus molempina päivinä               

• Opettaja: Jokke Saharinen – sarjakuvaseuran pj.

• Ohjelmassa piirtäminen, käsikirjoituksen laatiminen, Seutukirjaston kirjavinkkausta ja Manga- ja Anime-harrastajien yhdistys Joensuun Otakut eli Jotkut esittäytyvät

• Hinta: 20 € yht., sis. materiaalit, opetus, välipalat

• Ilm. miia.tuunanen@jns.fi , 050-5605583

 Joensuun kaupungin nuorisotoimi

Toimikunnasta tulikin sitten varoitteleva soitto kun viimekuussa jättämämme tilitys paljastikin sarjiksen myynnin tuoneen voittoa 21 euroa. Käytännössähän tuo voitto häviää samantien yhdistyksen menoihin, mutta koska laki on mitä on, joudumme maksamaan voiton taidetoimikunnalle, kuten myös tämän kuun aikana mahdollisesti kerääntyvän voiton 200 euroon asti.

Niinpä päätinkin, että vittu, jos kerran maksetaan, niin maksetaan sitten kunnolla. Joten sarjista saakin nyt tilata ilman postituskustannuksia tämän kuun loppuun, ja yli kolme kappaletta tilatessa saa lehdet 2 euroa kappaleelta.

Tai no, menköön kahdella eurolla kappale, oli yksi tai useampia.

Kauppa

Viimeaikoina on ollu niin huono rahatilanne, että sarjistenkin ostaminen on jäänyt aika vähälle. Nyt kuitenkin puolittain heräteostoksena ostin Charles Burnsin (ei sukua Charles Montgomery Burnsille) Musta aukko -sarjakuvaromaanin. Teiniahdistuksen ja pulp-kauhun yhdistelmä kuulosti jokseenkin vastustamattomalta keitokselta. Pienen buyer’s remorsen jälkeen tuo kolme ja puolisataa sivuinen sarjisjärkäle imaisi täysin mukaansa ja jäi lopulta ainakin tämän vuoden vaikuttavimmaksi ja pitkään tajunna perukoille poukkoilemaan jääneeksi teokseksi.

Burnsin reilun kymmenen vuotta sarjakuvalehtensä sivuilla kasaan kerimä tarina sijoittuu 70-luvun Seattleen, jossa paikalliset hylkiöt ja nörtit ovat alkaneet kantaa kummallisia fyysisiä mutaatioita aiheuttavaa virusta. Tarinan keskiössä liikkuvat koko teini-ikänsä raivolla Chris Rhodesiin rakastunut Keith, Chrisiin viruksen tartuttava Rob, sekä eräs seksinnälkäinen hännäkäs tyttö. Rakkauden ehdottomuus, töytäilevät yritykset selvitä elämästä ehjin nahoin (joka voi olla välillä hyvinkin vaikeaa, varsinkin jos satut olemaan jatkuvasti nahkaasi luova mutantti), viina, huumeet ja kömpelö seksi ovat Seattlelaisen nuorison elämän peruspalikoita, joita alkavat ikävällä tavalla sotkea kauhuleffaefektit. Pienoiseksi murhamysteeriksi äityvä juonikudos tuntuukin hieman päälleliimatulta ja turhanpäiväiseltä itse elämänmakuisen tarinan päällä. Varsinkin loppupuolen selittävä takauma tuntuu jo melkein pitkävetäiseltä. Muutoin Burns osaa käyttää takaumia ja etiäisiä varmoin ottein, ja pikkuhiljaa viittausten, unien ja näkyjen kudelma kasvaa hienoksi tarinaksi nuorien unelmien murskaantumisesta ja täyttymisestä. Lähin vertailukohde teokselle on ehkä Daniel Clowesin mahtava Ghost World -teos, joka sekin käsittelee kasvukipuja ja valintoja kevyen surrealismin sävyissä, tosin ei aivan yhtä painostavalla otteella.

Teknisesti Burnsin kerronta kulkee lähes täydellisesti, sanan ja kuvan pyhä liitto kestää ja kulkee niin ylä- kuin alamäissä. Kertojaääni vaihtuu tarpeen mukaan ja kuvallisten efektien käyttö on harkittua ja vähäeleistä, paitsi Burns äityessä surrealistisiin näkyihin. Kuvitus on graafisessa tummanpuhuvuudessa suorastaan silmiähivelevää, ja paljon äkkivilkaisua ilmeikkäämpää. Kaunista viivaa. Kaikenkaikkiaan Mustaa aukkoa ei voi muuta kuin suositella.